Jep jep. On se vaan jännä juttu tämä elämänkaari.

Pienenä sitä luuli olevansa hyvinkin poikkeuksellinen ihminen. Osasi kaikenlaisia juttuja, joita aikuiset eivät osanneet. Esimerkiksi syödä toukkia. Tai työntää legoja nenään.

Monta vuotta kesti ennen kuin ymmärsi, että kaikki ihmiset osaavat aivan samoja juttuja. Kaikki osasivat syödä toukkia, mutta joillekin se ei ensimmäisellä kerralla ollut tuottanut tarpeeksi mielihyvää, jotta ihan tavaksi olisivat ottaneet.

Sama juttu on ajattelun kanssa. Nuorena kuvitteli, että itsessä on sellainen salainen viisaus, jota noilla muilla ei ole. Minä jotenkin näen asiat selkeämmin kuin te. Minä näen asioiden sisään ja läpi ja näen, miten ne liittyvät toisiin asioihin. Minä näen prosessin alku- ja loppupään yhtä aikaa. Kuunnelkaa minua.

Monta vuotta kesti ennen kuin sai itsensä ymmärtämään, että kaikki ihmiset näkevät asioiden sisälle ja läpi ja noin. Ettei minussa ollutkaan mitään salaista viisautta. Että minä vaan olen sellainen tavallinen ihminen, joka vaan saattuu pitämään viisastelusta ja murehtimisesta.

Mutta kuinkas sitten kävikään?

Ensin tulin tähän firmaan töihin. Ja sitten keksittiin kännykät ja Uutislehti 100.

En nyt ala tässä toistaa niitä satasen tekstiviestejä, netti on varmasti pullollaan sellaisia blogeja. Mutta sanonpahan vaan sen verran, että tänään yksi paljasjalkainen stadilainen sanoi olevansa eksyksissä HKL:n lippuviidakossa. Ilmeisesti fraasi "yksi kertalippu, kiitos" on vaikeampi muodostaa kuin luulin. Minussa on ehkä sittenkin salaista viisautta!

Ja töissä sitten taasen. Juuri tänään ei ole kohdalle osunut mitään yksittäistä raportoimisen arvoista juttua. Sinänsä siis ihan hyvä työpäivä. Mutta kyllä kuulkaa pörssiyhtiön palveluksessa on aina välillä mietittävä, että kuka näille pelleille antoi valtuudet leikkiä firmaa?

Taatusti sinullakin, lukijani, on muistissa joku sellainen hetki esimerkiksi jostain turhanpäiväisestä palaverista, jossa olet katseellasi etsinyt piilokameraa fläppitaulun takaa. Ihan siksi, että olisi kauhean noloa, jos luulisikin noiden markkinointipalvelukehitysosastopäälliköiden olevan ihan tosissaan. Kun niistä ei edes kukaan osaa puhua suomea. Siinä istuvat pöydän ääressä, jokaisella läppäri auki ja kommari korvassa. Eskaloittaa on päivän sana. Kaikilla on henkselit (minusta se on vähän liian kasaria vielä) ja englanninkieliset käyntikortit. Pakko olla, kun ei tiedetä, mitä manager on suomeksi.

Päätetään juttuja numeroiden perusteella. Jossain tenttikirjassa oli sellanen käppyrä, jossa oli että diili klousataan näin. 

Ja kun ne kaupat sitten tehtiin, kukaan niistä ei osannut kertoa, mitä meidän firmassa tehdään.

En mä enää tajua, miten tää liitty siihen elämänkaareen. I'll get me coat.